Jääkiekon Suomen pääsarjassa pelattiin viime viikolla puolivälieriä. Ratkaisevissa otteluissa oli katsojia Oulussa 283, Turussa 103, Kuopiossa 83 ja Helsingissä 249.

Puhutaan siis naisten pääsarjasta Auroraliigasta. Yleisömääriä voi pitää järkyttävän pieninä.

Pitkin kautta ollaan kerrottu, kuinka uusi brändi on hieno ja eteenpäin on sarjan kanssa menty. Katsojalukujen perusteella hienot puheet ovat höttöä. Tulee mieleen satu keisarin uusista vaatteista.

Varmasti Auroraliigassa ja Jääkiekkoliitossa tehdään kaikki mahdollinen työ sarjan suosion kasvattamiseksi. Seuratyössä vapaaehtoiset laittavat panoksensa peliin.

Eteenpäin ei kuitenkaan mennä. Yleisömäärissä ei tapahdu olennaista kehitystä.

Suomessa on käyty avointa keskustelua urheilun tasa-arvosta. On pidetty juhlapuheita tasa-arvon edistämisestä ja siihen tehdyistä onnistuneista panostuksista.

Suomen ykköslajissa jääkiekossa naisten maajoukkue on vuosikymmenten varrella voittanut paljon arvokisamitaleita ja saanut paljon julkisuutta. Valtiovalta jakaa jokaiselle naisten maajoukkuepelaajalle vuosittaisen 10 000 euron apurahan ja Jääkiekkoliitto tukee naisten maajoukkuetoimintaa suhteellisen suurilla summilla, jos mittariksi asetetaan toiminnan tuotot.

Seurajoukkuetoiminta kulkee kuitenkin paikallaan. Sen taloudelliset tuotot ovat olemattomia.

Jääkiekkoliitto ja seurat ovat usein sylkykuppeina naisten jääkiekon taloudellisiin olosuhteisiin liittyvässä kritiikissä. Mediakritiikistä saa kuvan, että on täysin Jääkiekkoliiton vika, etteivät harrastajamäärät ole kasvaneet naisten ja tyttöjen jääkiekossa nykyisestä noin 6000 rekisteröidystä pelaajasta. Jääkiekkoliitto ja seurat eivät kuulemma tee tarpeeksi työtä naisten pääsarjan kehityksen eteen.

Kritiikissä unohtuu, ettei rahaa tähän ole, koska toiminta ei ole tuottavaa, eivätkä kehitysnäkymät ole positiiviset.

Jääkiekkoliitto ja seurat eivät ole onnistuneet hyvin, mutta se johtuu Suomen kansan parissa esiintyvistä asenneongelmistakin. Jos neljässä ratkaisevassa puolivälieräottelussa on yhteensä reilut 700 katsojaa, on ymmärrettävää, että naisten jääkiekon resurssit ovat vähäiset.

Suomessa huudellaan naisten jääkiekon parempien olosuhteiden perään. Mutta kuka huutelijoista käy oikeasti peleissä maksavana katsojana tukemassa siten toimintaa henkilökohtaisesti?

Urheiluun liittyvä liiketoiminta vaatii tuloja maksavilta katsojilta. Naisten jääkiekossa maksavia katsoja ei Suomessa juuri ole. Siksi bisnes ei mene eteenpäin.

Euroopan Neuvoston ansiokkaassa All In Plus-projektissa on viimeisen kahden vuoden aikana käsitelty urheilun tasa-arvoon liittyviä ongelmia. Projektin seminaareissa on useasti otettu esille, että asenneongelmat haittaavat yleisesti naisten urheilun kehitystä.

Esimerkiksi miehisiksi urheilulajeiksi miellettyjen jääkiekon, jalkapallon ja rugbyn osalta kaikki eivät ole pitäneet sopivana, että naiset näitä lajeja harrastavat. Karu esimerkki on, että vielä 1980-luvulla suomalaisissa kouluissa vain pojat pelasivat jääkiekkoa. Tytöille opetettiin samaan aikaan kaunoluistelua.

Muutos tässä tapahtui vasta 1990-luvulla. Mutta urheilukatsomoissa muutos on yhä näkemättä, koska vain harvat miehet ja naiset ajattelevat Suomessa jääkiekon viihdetuotteen voivan sisältää sekä miesten että naisten jääkiekkoa.

Pohjois-Amerikassa muutos on tapahtumassa. Naisten uusi ammattilaisliiga PWHL on vetänyt paljon katsojia muutenkin kuin ilmaislipuilla. Sarjassa pelaajille ei makseta miljoonia, kuten miesten NHL:ssä, mutta palkalla tulee ihan hyvin toimeen.

Suomessa ollaan yhä tilanteessa, että naisten pääsarjatason jääkiekossa moni maksaa itse varusteistaan. Bisnes ei etene mihinkään, koska katsojia käy peleissä vain kourallinen.

Jos väkeä olisi Auroraliigan katsomoissa kymmenkertainen määrä nykyiseen verrattuna, seuraisi siitä parempia sponsori- ja mediasopimuksia. Tuote olisi yrityksille houkutteleva muutenkin kuin goodwillin ansiosta.

Tasa-arvoa jääkiekkoon vaativat suomalaiset voivat katsoa myös peiliin.

Otto Palojärvi