HELSINKI. Oli aika, jolloin HIFK ja Kärppien kohtaaminen tarkoitti Liigassa muutakin kuin kolmea pistettä sarjataulukossa. Etelä vastaan pohjoinen. Helsinki vastaan Oulu. Nordis vastaan Raksila. Otteluissa oli tunne, vastakkainasettelua ja pelaajia, joiden nimet tunnistettiin ympäri Suomen. Nyt jotain on kadonnut.
Keskiviikkona HIFK ja Kärpät kohtasivat Nordiksella 6791 katsojan edessä. HIFK voitti 3–1, mutta ottelusta jäi ennen kaikkea mieleen sen unisuus. Katsomossa ei syntynyt samanlaista mekkalaa kuin näiden joukkueiden kohtaamisissa parhaimmillaan. Jäälläkin tunne tuntui paikoin olevan hukassa. HIFK teki tarvittavat maalit ja Kärpät hallitsi kiekkoa 55-prosenttisesti sekä laukoi peräti 48 kertaa, mutta ottelusta puuttui se sähkö, joka ennen tuntui näissä kohtaamisissa jo ennen aloituskiekkoa.
Kärppien ongelma ei ole vain tämänhetkisessä sarjasijoituksessa, tehottomuudessa tai yksittäisessä tappiossa. Kyse on identiteetistä. Siitä, miltä Kärpät tuntuu vastustajan silmissä.
Aikoinaan Oulussa rakennettiin joukkueita, joita Liigassa pelättiin. Kokoonpanossa saattoi olla samaan aikaan nuoria tulevia NHL-tähtiä ja sarjan kokeneimpia supertähtiä. Sebastian Aho ja Jesse Puljujärvi olivat nuoria tähtiä, joiden ympärille koko kiekkoyleisö saattoi rakentaa odotuksia. Heidän rinnallaan pelasivat Juhamatti Aaltonen, Lasse Kukkonen ja Joonas Kemppainen. Pelaajia, jotka olivat suomalaisen huippukiekon tunnettuja nimiä.
Tuolloin Kärpät ei ollut vain yksi Liigan joukkueista. Se oli ”puolen Suomen joukkue”. Oulussa oli tunne siitä, että kaupungilla oli oma ylpeydenaiheensa ja että Raksilaan saapuminen oli vierasjoukkueelle tapahtuma. Kärpät oli seura, jolla oli persoonallisuus. Se herätti kunnioitusta, mutta myös ärsytystä. Juuri niin suuren seuran kuuluukin tehdä.
Nyky-Kärpät tuntuu huomattavasti vaikeammalta sijoittaa tähän tarinaan. Kokoonpanossa on hyviä pelaajia ja potentiaalia, mutta ympärillä ei samalla tavalla ole niitä tähtiä, joiden vuoksi koko Liiga pysähtyisi katsomaan. Ei ole Ahoon tai Puljujärveen verrattavaa nuorta superlahjakkuutta, jonka jokainen haluaa nähdä. Eikä samalla tavalla ole Aaltonen–Kukkonen–Kemppainen-akselin kaltaista joukkoa, joka tekisi Kärpistä persoonallisen.
Ja juuri siksi harmaus tuntuu niin oudolta.
Kärpät on perinteisesti ollut seura, jonka pitäisi näkyä. Sen pitäisi herättää tunteita. Kun Kärpät tulee Helsinkiin, vastakkain pitäisi olla kaksi kiekkokulttuuria, ei vain kaksi kokoonpanoa. Eilinen Nordiksen ottelu tuntui kuitenkin enemmän tavalliselta syyskuun liigakamppailulta kuin etelän ja pohjoisen kohtaamiselta. HIFK:n fanit eivät saaneet suurempaa vastakkainasettelua aikaiseksi, eivätkä Kärppien kannattajat pystyneet nostamaan tunnelmaa sellaiseksi, jota tästä ottelusta olisi voinut odottaa.
Toki yksi ottelu ei määritä seuraa. Eikä ole reilua väittää, että Kärpät olisi menettänyt kaiken merkityksensä yhden Nordiksella pelatun ottelun perusteella. Mutta juuri eilinen ilta toimii hyvänä esimerkkinä suuremmasta muutoksesta.
Kärpät ei tällä hetkellä tunnu pelottavalta. Se ei tunnu vihattavalta. Se ei edes tunnu erityisen kiinnostavalta. Se tuntuu harmaalta.
Ja se on Kärppien kokoiselle seuralle ehkä kaikkein huolestuttavin asia.
Jääkiekossa menestys ei yksin rakenna identiteettiä, mutta suuret persoonat, suuret ottelut ja suuret tunteet rakentavat. Kärppien parhaista vuosista muistetaan tulosten lisäksi juuri pelaajat ja heidän ympärilleen syntynyt ilmiö. Aho. Puljujärvi. Aaltonen. Kukkonen. Kemppainen. Raksila. Puolen Suomea yhdistänyt tunne siitä, että Kärpät oli jotakin suurempaa kuin yksi Liiga-joukkue.
Nyt Oulussa pitäisi löytää uudelleen juuri tuo tunne. Ei välttämättä kopioimalla menneisyyttä, vaan rakentamalla uusi sukupolvi pelaajia ja persoonia, joihin kannattajat voivat kiinnittyä. Sellaisia, joiden takia Kärppien peliä halutaan tulla katsomaan ja joiden vuoksi vastustajan kannattaja haluaa Kärppien häviävän.
Koska silloin Kärpät olisi jälleen jotain muuta kuin yksi joukkue muiden joukossa.
Se olisi taas Kärpät.
Näkökulma: Janne Niemenmaa