Tämä artikkeli on oikaisu tähän KiekkoUutisissa tiistaina julkaistuun artikkeliin.
Moka on lahja.
Tämä on yritys- ja urheilumaailmassa valmentajana toimivan ystäväni lempilause.
Se tarkoittaa, että virheistä oppii parhaiten.
Mitä suurempi moka, sitä enemmän todennäköisesti oppii. Ainakin, jos haluaa.
Tulin tehneeksi tiistaiaamuna paha mokan, suuren virheen.
Väitin, että KooKoon maanantaina kuudennen välierän ensimmäisessä jatkoerässä tekemän voittomaalin toinen syöttäjä oli Liigan tilastoissa väärin. Väitin, että toinen syöttäjä oli Robert Rooba eikä Otto Paajanen.
Höpöhöpö. Paajanen se oli.
Liiga oli oikeassa, minä väärässä.
Hämmästyttää ja vähän hävettääkin, miten väärin jonkin tilanteen voi nähdä.
Tilanne näkyy aivan selvästi esimerkiksi allaolevasta Liigan Instagram-päivytyksestä.
Jostakin syystä silmäni lähettivät aivoihini viestin, jonka mukaan Paajanen pelasi ensin kiekon SaiPan maalin taakse ränniin, josta Rooba olisi toimittanut sen siniviivalle Joseph Bergerille.
Mutta maali takana ei touhunnutkaan Rooba, vaan voittomaalin tekijä Oskari Luoto (kuvassa). Hän toimitti kiekon viivalle ja ryntäsi saman tien maalille, jossa Rooba jo oli.
Sitten Luoto kävi tökkäämässä irtokiekon verkkoon. Se, että Luoto oli oman maalinsa ”toinen syöttäjä”, teki osumasta tietyllä tapaa vielä hienomman ja Luodon suorituksesta entistä maagisemman.
Kolmanneksi viimeisenä pelaajana kiekkoon koski siis maalintekijä Luoto. Siksi toisen syöttöpisteen kuuluukin nykysäännöillä mennä Paajaselle. Se on sitten makuasia ja kokonaan toinen juttu, onko se sääntö hyvä, että tilanteissa, joissa ”toinen syöttäjä” on maalintekijä, toinen syöttöpiste menee niin sanotusti kolmannelle syöttäjälle.
Älkää kysykö, miten pystyin näkemään tilanteen noin väärin. En osaa selittää. Kun katsoin tilanteen keskiviikkona uudestaan, näin kilometrin päähän, että KooKoon numero 88 eli Rooba on jo pitkään maalin edessä.
Pyydän anteeksi Liigan tilastomiehille mahdollisesti aiheutunutta mielipahaa ja perun kaikki menneet ja tulevat pahat puheeni Liigasta. (Mutta en Wisehockeystä, sillä se keksintö ja järjestelmä on susi.)
Kuten alussa totesin, moka on lahja ja virheistä pitää oppia.
Mitä siis opin? Ainakin sen, että ennen kuin syytän ketään muuta virheestä, varmistan, tuplavarmistan ja triplavarmistan, että väitteeni pitää paikkansa. Se tässä ihan erityisesti sylettääkin, että tämä tilanne oli niin helposti tarkistettavissa.
Ja sen, että en enää ryhdy alle kuuden tunnin yöunien jälkeen kirjoittamaan ja touhottamaan mitään, ainakaan ennen kuin aamun kaksi ensimmäistä kahvikupillista ovat ehtineet kunnolla vaikuttamaan.
Lienee paikallaan myös selittää, miksi reagoin asiaan vasta nyt, yli vuorokausi virheellisen jutun kirjoittamisen jälkeen.
Maanantai-iltana Kisapuiston jäähallissa puhelimelleni tapahtui ensimmäisellä erätauolla jotain outoa. Luuristani ”katosivat” emojit. Ihmettelin tätä vieressäni istuneelle ystävälleni, pitkäaikaiselle kollegalleni.
Ilmeisesti samalla on käynyt niin, että asetus somepäivitysten ilmoituksista katosi samaan mustaan aukkoon.
Tiistaina sorkin jotain asetuksia, ja emojit palasivat. Keskiviikkona huomasin, että Facebookissa pari ystävällistä sielua oli kehottanut katsomaan tilanteen uudestaan. Kiitos teille.
Virhe olisi tietysti pitänyt korjata mahdollismman pian. Hämmästyksekseni en kuitenkaan saanut asiasta yhtään henkilökohtaista viestiä.
Tämä ehkä kertoo siitä, ettei kukaan enää lue horinoitani. Tässä tapauksessa se olisi ollut siunaus, muttei tietenkään poistaisi velvollisuutta oikaista virhettä.
Tavallaan olen iloinen, että tuli mokattua niin huolella, ettei virhettä pääse mitenkään pakoon.
Oppia ikä kaikki.
Harri Pirinen