Ruotsalaisen SHL-seura Färjestad BK:n kesä sai odottamattoman käänteen, kun seura ilmoitti torstaina purkavansa juuri solmimansa sopimuksen puolustaja Cal Footen kanssa vain kaksi päivää sen jälkeen, kun hankinta oli esitelty julkisuuteen.
Tapaus on herättänyt laajaa keskustelua sekä Ruotsissa että kansainvälisesti, sillä se nostaa esiin kysymyksiä seurojen vastuusta, oikeusjärjestelmän merkityksestä ja siitä, miten urheiluyhteisö suhtautuu pelaajiin, joiden menneisyyteen liittyy vakavia mutta oikeudessa hylättyjä syytöksiä.
Taustalla on Footen osallisuus Kanadan vuoden 2018 alle 20-vuotiaiden maajoukkueen tapaukseen, jossa hänet ja neljä muuta entistä maajoukkuepelaajaa Carter Hart, Michael McLeod, Dillon Dube ja Alex Formenton syytettiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä Ontariossa tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Oikeus vapautti kaikki viisi pelaajaa syytteistä viime heinäkuussa. Tämä on olennainen yksityiskohta. Foote ei ole tuomittu rikoksesta, vaan hänet on oikeusjärjestelmässä todettu syyttömäksi. Silti tapaus on seurannut häntä vahvasti ja se näkyi myös hänen urallaan 27-vuotias puolustaja pelasi viime kaudella Slovakian liigassa ja tällä kaudella AHL-tasolla Chicago Wolvesissa ennen Ruotsiin suuntautunutta siirtoa.
Färjestadin omassa tiedotteessa seura kertoi tehneensä hankinnan huolellisen taustaselvityksen ja useiden asiaan perehtyneiden henkilöiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen ja seura myönsi suoraan, ettei sen oma näkemys tapauksesta vastaa julkisuudessa viime päivinä muodostunutta kuvaa. Silti seura päätyi purkamaan sopimuksen sen jälkeen, kun kannattajilta, jäseniltä, yhteistyökumppaneilta ja omalta henkilökunnalta tuli runsaasti huolta, pettymystä ja kysymyksiä hankinnasta.
Seura perusteli päätöstään sillä, että tilanne oli kasvanut niin suureksi, ettei kumpikaan osapuoli seura tai pelaaja kykenisi enää keskittymään tehtävässä vaadittavalla tavalla.
Kysymys siitä, oliko purku oikea ratkaisu, jakautuu käytännössä kahteen vastakkaiseen näkökulmaan. Yhtäältä voidaan perustellusti kysyä, onko oikein rangaista pelaajaa uudelleen asiasta, josta oikeuslaitos on hänet virallisesti vapauttanut tällainen käytännön ”toinen tuomio” julkisen paineen kautta murentaa periaatetta, jonka mukaan oikeuden päätöksen pitäisi olla lopullinen ja merkityksellinen myös työelämässä.
Tästä näkökulmasta Färjestadin toiminta näyttää periksi antamiselta kannattajapaineen edessä sen sijaan, että seura olisi pitänyt kiinni omasta, huolellisesti tehdystä arviostaan. Toisaalta seuralla on myös aito vastuu omaa yhteisöään kohtaan. Urheiluseura ei toimi tyhjiössä, vaan sen on otettava huomioon kannattajiensa, työntekijöidensä ja yhteistyökumppaneidensa luottamus ja jos hankinta uhkaa repiä koko organisaation rauhan, sillä on todellisia käytännön seurauksia riippumatta siitä, mitä oikeus on aikanaan päättänyt.
Lopulta kyse on siitä, minkä painoarvon urheiluorganisaatiot antavat toisaalta muodolliselle oikeusprosessille ja toisaalta yhteisönsä tunnereaktiolle. Färjestadin tapaus ei tarjoa yksiselitteistä vastausta kumpaankaan suuntaan se ainoastaan osoittaa, kuinka vaikeaksi tasapaino on käynyt aikana, jolloin seurojen päätökset joutuvat välittömän ja voimakkaan julkisen tarkastelun kohteeksi jo ennen kuin pelaaja on ehtinyt astua jäälle uuden paitansa kanssa.