Liigaa on totuttu pitämään Euroopan kolmen parhaan sarjan joukossa Sveitsin pääsarjan ja Ruotsin SHL:n rinnalla, mutta taloudellisessa mielessä ero kärkikaksikkoon on räikeä. Kun sarjojen palkkatasoja on vertailtu, Liiga on jäänyt ajoittain jopa pienempien maiden, kuten Itävallan, taakse maksukyvyssä.
Syy ei ole kiekollisessa osaamisessa vaan rahassa. Suomen verotus tekee huippupelaajan palkkaamisesta kalliimpaa kuin missään muualla Euroopan johtavista kiekkomaista ja tämä näkyy suoraan siinä, minne parhaat pelaajat lopulta päätyvät.
Ero on konkreettinen, kun katsotaan tuoreita palkkatietoja. Kaudella 2024 Liigassa vain kolme pelaajaa ylitti 300 000 euron bruttoansiot ja kaikki kolme olivat ulkomaalaisia. Parhaiten palkattu suomalainen oli HIFK:n Iiro Pakarinen noin 272 000 euron bruttopalkalla ja hänen jälkeensä listalla seurasivat TPS:n Petrus Palmu ja HIFK:n Ilari Melart. Sveitsissä ja Ruotsissa vastaavat luvut ovat aivan eri sfääreissä. Sveitsin NLA:ssa suomalaispelaajien nettoansiot liikkuvat tyypillisesti 240 000–310 000 euron välillä ja parhaat tienaavat yli 380 000 euroa nettona, minkä ansiosta Sveitsissä käytännössä tienaa saman verran nettona kuin Suomessa bruttona. Tähän päälle tulevat vielä seuran kustantamat asunto, auto ja lennot.
Syy eroon löytyy verojärjestelmästä. Ruotsi ja Sveitsi houkuttelevat ulkomaisia huippuosaajia kevennetyllä verotuksella. Ruotsissa ulkomaalainen pelaaja voi nauttia kevyemmästä verotuksesta jopa neljän vuoden ajan, mikä on seuroille merkittävä kilpailuetu hankintoja tehdessä.
Suomessa vastaavaa mallia ei juuri ole käytössä muutoin kuin lyhytaikaisilla, korkeintaan puolen vuoden oleskeluihin sidotulla kevennetyllä artistiverolla. Käytännön ero on huikea, jos suomalaisseura haluaisi maksaa pelaajalle 200 000 euroa nettona, seuralle koituva kokonaiskustannus nousisi Suomen veroasteella yli 400 000 euroon, kun taas ruotsalaisseuralle sama nettopalkka on huomattavasti edullisempi toteuttaa.
Tämä tekee suomalaisseuroista rakenteellisesti heikommassa asemassa olevia ostajia kansainvälisillä pelaajamarkkinoilla.
Ilmiö näkyy jatkuvana pelaajavirtana pois Liigasta. Jesse Puljujärvi ja Sakari Manninen edustavat nykyään sveitsiläistä Geneve-Servetteä ja hyökkääjä Arttu Ruotsalainen jatkoi urallaan Sveitsiin solmimalla sopimuksen EHC Klotenin kanssa siirryttyään ensin Ruotsin SHL:stä. Myös Ruotsin suuntaan liikenne on vilkasta. Tim Söderlund siirtyi KalPasta Linköpingiin, Matias Mäntykivi Ilveksestä Växjö Lakersiin ja Tarmo Reunanen TPS:n kautta ensin Sveitsiin ja sittemmin todennäköisesti Ruotsiin. Maalivahti Emil Larmi puolestaan on pelannut Ruotsissa jo viidettä kauttaan ja kertonut avoimesti tienaavansa siellä huomattavasti enemmän kuin olisi Suomessa mahdollista.
Nämä eivät ole yksittäistapauksia, vaan osa laajempaa virtaa, jossa kokeneet ja kysytyt pelaajat äänestävät jaloillaan sen puolesta, missä ura kannattaa pelata.
Pidemmällä aikavälillä tällä on vaikutuksensa myös sarjan tasoon ja rakenteeseen. Kun parhaat kotimaiset pelaajat ja monet halutuimmista kärkipelaajista valikoituvat Ruotsiin tai Sveitsiin, Liiga joutuu täyttämään kokoonpanojaan yhä useammin nuoremmilla, kokemattomammilla tai keskitason ulkomaalaispelaajilla.
Ulkomaalaispelaajien osuus onkin noussut viime vuosina noin 14 prosentista jo neljännekseen kaikista pelaajista. Tämä ei automaattisesti tarkoita, että Liiga olisi huono sarja, mutta verotuksen aiheuttama rakenteellinen epäedullisuus on tekijä, jota pelkällä intohimolla tai seurojen omilla ponnisteluilla on vaikea korjata, ellei myös yhteiskunnallista keskustelua urheilijoiden verokohtelusta käydä uudelleen.
Näkökulma: Janne Niemenmaa